Kenen mieli on sairas?

Löysin kiinnostavan artikkelin Helsingin Sanomien sivuilta (Rantanen K. 2013. Kenen mieli on sairas? Viitattu 29.11.2013 http://www.hs.fi/tiede/Kenen+mieli+on+sairas/a1385110497297). Kalevi Rantasen artikkelissa kerrotaan Amerikan psykiatrisen liiton julkaisemasta uudesta DSM-5 mielisairauksien tautiluokituksesta, joka on herättänyt puhetta ja jakanut mielipiteitä ympäri maailmaa. Samoin tapahtui minulla henkilökohtaisesti.

Uusi luokittelu on madaltanut mielenterveyssairauksien kriteereitä. Onko suru masennusta vai normaali elämään kuuluva tunne? Onko ujous ihmisen luonteenpiirre vai kenties mielenterveyssairaus? Asioita voidaan katsoa monesta näkökulmasta.

Suomessa pieneksi ongelmaksi on muodostunut hoitoon hakeutumisen kynnyksen ylittäminen. Syynä tähän voi olla rohkeuden puute tai se, ettei hoitoon älytä hakeutua. Ajatellaan, että olenko minä nyt hullu ja enhän minä nyt voi hakea apua, koska se on noloa. Monesti tässä tilanteessa ajatellaan myös sitä, mitä muut ihmiset ajattelisivat. Monet eivät myöskään ehkä ymmärrä, että pitkään jatkunut surullinen olo, voi olla masennusta. Asian kanssa yrittää pärjätä yksin ja ajattelee, että kyllä tämä ohi menee. Näihin asioihin peilatessa mielenterveyssairauksien kriteerien aleneminen on hyvä asia. Mikäli ihmisille kerrottaisiin matalista kriteereistä, ehkä hekin voisivat helpommin hakeutua hoitoon. Tätä kautta he voisivat myös alkaa pohtia enemmän omaa tilaansa ja ymmärtää, että kyseessä voi olla mielenterveyssairaus.

Toisesta näkökulmasta katsottuna kriteerien alentaminen voi synnyttää suuren mielenterveyspotilaiden määrän kasvan. Mikäli ujous luokiteltaisiin sairaudeksi, yhä useammat täyttäisivät kriteerit ja tarvitsisivat apua. Tämä olisi hyvä uutinen terapia- sekä lääkealalle, sillä niiden palveluja tarvittaisiin entistä enemmän. Hoidossa käytettävä lääkitys saattaisi kuitenkin olla tarpeetonta ja sitä kautta jopa vaarallista, mikäli henkilö ei kärsisi mielenterveyssairaudesta. Miten sitten ujoutta tulisi lääkitä tai minkälaista terapiaa siihen käytettäisiin? Siinäpä hyvä kysymys.

Mikäli yksittäisiä luonteenpiirteitä alettaisiin luokitella mielenterveyssairauksiksi, voisi luokittelu karata käsistä. Jos ujous on mielenterveyssairaus, miksei sitten vilkkauskin voisi olla? Tästä luettelo vain kasvaisi. Nykyään puhutaankin jo lasten liian helposta ADHD-sairauden diagnosoinnista.

Aiheesta puhuttaessa nousee kysymys, pitäisikö mielenterveyssairaudet todeta biologisesti esimerkiksi mittaamalla eri aivoalueiden aktiivisuutta vai lääkärin oman arvion perusteella potilaasta. Rantasen artikkelissa kerrotaan kuitenkin, että biologiset menetelmät ovat vielä hyvinkin epätarkkoja. Ne eivät siis tuota riittävän luotettavia tuloksia. Lääkärin arviota on taas käytetty jo kauan, joten tämä tapa toimii. Tietenkin lääkärin arvioitaessa potilasta diagnoosiin sekottuu aina vähän ihmisen subjektiivinen ajattelu. Kaikki eivät ole välttämättä samaa mieltä. Tämän toimintatavan kanssa täytyy kuitenkin vielä pärjätä, ennen kuin biologinen tutkinta kehittyy.

Mielestäni nykyäänkin voitaisiin jo yhdistää nämä molemmat yllä mainitut taudinmääritystavat. Ensisijainen olisi kuitenkin lääkärin oma arvio, mutta siihen voitaisiin yhdistää esimerkiksi aivojen aktiivisuuden kuvantaminen, jolloin samalla saataisiin myös lisää tietoa kyseisestä tutkimusmuodosta. Nähtäisiin esimerkiksi, onko kaikilla masennusta sairastavilla samat aivoalueet yli- tai aliaktiivisia. Itse hoidon lisäksi voitaisiin siis kerätä myös tutkimustietoa tulevaisuutta varten.

Aiheessa vastakkain ovat turhat diagnoosit ja sitä kautta aiheutuvat ongelmat sekä diagnoosin ja hoidon puutteesta seuraavat ongelmat. Tärkeintä kuitenkin on, että kaikki apua tarvitsevat saisivat hoitoa. (NL)

Mitä barometri kertoo palveluiden riittävyydestä?

Mielenterveyden keskusliitto julkaisi viime viikolla Mielenterveysbarometrin ( http://www.mtkl.fi/?x752385=1864272). Siinä ilmenee kiinnostavalla tavalla eri tahojen erilaiset näkemykset mielenterveyspalveluiden saatavuudesta tämän päivän Suomessa.

Mielenterveyspalvelujen piirissä olevien kuntoutujien enemmistö on varsin tyytyväinen saamiinsa palveluihin. Kaikkiaan 78 prosenttia mielenterveyspalveluja saaneista kokee, että niitä on ollut sopivasti. Yhtä moni puolestaan pitää niitä hyvälaatuisina. 63 prosenttia psykiatrista hoitoa tarvitsevista kuntoutujista kertoi saaneensa sitä aina, kun oli ollut sen tarpeessa.

Omaiset suhtautuivat kuntoutujia kriittisemmin näiden palvelujen laatuun sekä henkilöstön mahdollisuuksiin tukea apua tarvitsevia.  Vain joka toinen omainen (49 %) kertoi psykiatrista hoitoa olleen tarjolla aina tarvittaessa.

Kaikkein kriittisimpiä olivat kyselyyn vastanneet psykologit ja psykiatrit. Useampi kuin yhdeksän ammattilaista kymmenestä totesi, että avun tarvitsijat eivät saa Suomessa riittävästi mielenterveyspalveluja (88 %) tai, että useimmat mielenterveysongelmaiset eivät pääse jonottamatta psykiatriseen hoitoon aina, kun ovat sen tarpeessa (90 %). Erityisesti nuorten ja lasten mielenterveyspalvelut kaipaavat ammattilaisten mielestä pikaisesti lisää resursseja. Myös välittömässä itsemurhavaarassa olevat masentuneet sekä moniongelmaiset ovat ryhmiä, joiden hoidon resursoinnista moni alan ammattilainen on huolissaan. Saman voi todeta heidän näkemyksistään terveyskeskuksissa asioivien ns. valtaväestöön kuuluvien tilanteesta. 37 prosenttia ammattilaisista on heistä huolissaan. Tähän ottaa kantaa Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen: ”Perusterveydenhuollossa kohdataan valtaosa mielenterveysongelmista, mutta siellä ei ole riittävästi mielenterveysongelmien hoitokapasiteettia. Terveyskeskuksissa on verraten vähän mielenterveysasioihin erikoistunutta sairaanhoitaja- ja psykologityövoimaa. Psykiatrian erikoislääkäreitä siellä ei yleensä ole lainkaan”, Tikkanen sanoo. (http://yle.fi/uutiset/julkkisten_selviytymistarinat_ovat_arkipaivaistaneet_mielenterveysongelmia/6941838).

Kuntoutujien positiivista näkemystä palveluiden saatavuudesta selittää se, että kyselyn piirissä olivat vain ne, jotka saavat palveluja. Ilman jääneiden vastauksia ei ole kuultu. Perustellusti voikin ajatella, että omaisten ja ammattilaisten mielipiteet heijastavat tarkemmin todellisuutta. Kun hallitus huomenna aikoo julkistaa kuntataloutta koskevan säästöohjelmansa, sopii toivoa, ettei siinä esitellä leikkauksia, jotka entisestään heikentäisivät mielenterveyspalveluiden saatavuutta perusterveydenhuollossa. Jos mielenterveysongelmiin ei saada riittävän nopeasti riittävän laadukasta ja laajamittaista hoitoa, seuraa siitä raskas lasku yhteiskunnan maksettavaksi, työkyvyttömyytenä  ja  monenlaisina muina kustannuksina. Näin etenkin, jos puutteita on lasten ja nuorten mielenterveyspalveluissa. (EA)

Eksoten malja

Jaana Savolainen kirjoittaa Helsingin Sanomissa 24.11.2013 (alkuperäinen linkki: http://www.hs.fi/kotimaa/Uusi+pomo+pani+terveyspalvelut+uusiksi+Hoito+parani+ja+rahaa+säästyi/a1385181815847 )  Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin (Eksote) mielenterveys- ja päihdepalveluiden uudistuksista varsin ylistävään sävyyn. Eikä tyystin suotta. Kuulemma rahaa säästetään, ei leikkauksilla, vaan paremmilla palveluilla. Eksoten mielenterveys- ja päihdepalveluiden johtaja Timo Salmisaari kertoo, kuinka kolmen vuoden aikana teetetyt muutokset ovat vähentäneet sairaalapaikat lähes puoleen ja leposidehoidon kolmeenkymmeneen prosenttiin aiemmasta. Hoito ja hoitohenkilökunta on siirretty avohoidon puolelle ja pois laitoksista. Kuullostaa voitto-voitto -tilanteelta.

Hykerryttävät tulokset saatiin aikaan yhdistämällä Eksoten jäsenkuntien mielenterveys- ja päihdepalvelut sekä psykiatrian erikoisyksikkö. Koen kylmiä väreitä aina, kun monesta pienestä yksiköstä tehdään yksi iso koneisto, sillä silloin helposti hukataan ihmisten nimet ja kasvot. Kuitenkin Salmisaaren mukaan julkisen talouden kriisi selätetään parantamalla tuottavuutta. Jotenkin kuullostaa suurten korporaatioiden kylmältä kouralta ja häikäilemättömältä yrityshengeltä, näin harjaantumattomalle korvalle. No mutta kas, Salmisaari onkin entinen yrittäjä ja toiminut muun muassa maan valtavan paperiteollisuuden konsulttina. Muistamme varmaan kaikki, miten paperiteollisuuden väelle kävi.

Salmisaari myöntää, että työntekijät protestoivat muutoksia. Huusivat kuulemma, raivosivat ja uhkasivat tappaa. Mutta nöyränä miehenä Salmisaari on kuitenkin kiitollinen kritiikistä, pääsipähän perustelemaan päätöksensä eikä kukaan syyttäisi mielivallasta. Artikkeli ei kuitenkaan mainitse, miksi työntekijät kapinoivat. Luulisi, ettei kukaan ihan silkan keuhkoamisen vuoksi tappouhkauksia syytelisi. Salmisaaren mukaan leikkauksia ei tehty ja henkilökuntapula on poistunut. Voisi tietysti ajatella, että palvelujen keskityttyä väki vähenisi "luonnollista tietä". Työmatkojen pidentyessä ja työnkuvan merkittävästi muuttuessa moni olisi valmis heittämään pyyhkeen kehään ja hakemaan leipänsä muualta. Kaikilla ei tietenkään ole valinnan varaa, ja töihin jää tarpeeksi henkilökuntaa miehittämään alusta.

Poliitikotkin vastustivat, ja nekin ihan tunnepohjalta. Ei ollut kellään oikeaa tietoa asioista, vedottiin vaan muiden sanomisiin. Jälleen jään kaipaamaan tarkennusta; millä perusteella vastustettiin? Kenen sanomisiin vedottiin? Ja voiko tunnepohjaisen vastustamisen yli kävellä, kun kyseessä on mielenterveys- ja päihdepalvelut? Yksi inhimillinen tunne on masennus. Siitä myös kärsii -tai tulee jossain elämänvaiheessaan kärsimään- joka viides suomalainen.

Mallia puolustetaan sillä, että nyt myös päihteidenkäyttäjät saavat apua mielenterveysongelmiinsa; monissa kunnissa näin ei ole. Kuka tahansa voi kävellä sisään ja saada apua. Tämä on oikein hyvä ajatus. En kuitenkaan voi olla pohtimatta varsinaisen palvelun tasoa tässä tilanteessa, sillä eihän kukaan voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Jonnekin se yleisluukku heidät varmasti kuitenkin ohjaa eteenpäin, vai sijoitetaanko työuupumuksesta kärsivä samaan kasaan päihdeongelmaisen skitsofreenikon kanssa? Miten tämä systeemi käytännössä toimii? Artikkelissa on haastateltu myös asiakasta; nimettömänä pysyvä nainen kertoo saaneensa heti apua kun "tuli töissä vaikeaa". Aiemmin tekemäni tutkimuksen (Muurimäki ym. 2013) mukaan työssä käyvä keskiluokka on yleisesti tyytyväinen saamiinsa mielenterveyspalveluihin. Minua vakuuttaisi enemmän sen bipolaarisen narkomaanin haastattelu.

Mutta tuloksethan ovat kuitenkin kiistattomia, luvut on julkisesti esitetty. Mutta toisaalta, jos laitoshoidon pituutta on lyhennetty ja potilaat siirretty avohoitoon, onhan selvää että sairassijat vastaavasti vähenevät. Ei tällä ole mitään tekemistä palveluiden parantamisen kanssa, tämä on matematiikkaa.

On totta, että viime aikoina julkista keskustelua on kuohuttanut mielenterveys- ja päihdepalveluiden sirpaleisuus. Jokaisen moniongelmaisen nuoren hyppy katolta on liikaa, ja keskustelun tuleekin olla kiihtynyttä ja ratkaisuja on vaadittava. Salmisaaren perustelut luomalleen palvelumallille selkeästi kosiskelevat tätä suivaantunutta porinaa, mutta mielestäni jokin tässä nyt mättää. (SM)

Mielenterveyskuntoutuja seinän takana

Luin pari päivää sitten keskiviikon (20.12.2013) Helsingin sanomien kirjoituksen siitä, kuinka tutkimuksen (Mielenterveyden keskusliiton TNS Gallupilla teetetty kysely, toteutettu Psykiatriayhdistyksen ja Psykologiliiton kanssa) mukaan nuoret karttavat mielenterveyskuntoutujia. Kyselyn perusteella alle 25-vuotiaat suhtautuvat mielenterveyskuntoutujiin torjuvasti, ja 39% yli yhdeksästäsadasta vastaajasta ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen.

Tästä huolimatta samaisessa tutkimuksessa kävi kuitenkin ilmi, että yleisesti suomalaisten asenne mielenterveyden ongelmiin on kehittynyt parempaan suuntaan. Vain vajaa neljännes suhtautui kielteisesti mielenterveysongelmista kärsivään henkilöön naapurinaan. Vuonna 2006 teetetyn tutkimuksen perusteella luku oli 32 prosenttia.

Kyseinen kirjoitus jäi mieleen ja sai ajattelemaan, kuinka mielenterveyden ongelmat ovat edelleen tietyllä tavalla tabu, vaikka ovat lähivuosien aikana julkiseen keskusteluun vahvasti nousseetkin. Vaikka asenne mielenterveysongelmia kohtaan onkin kehittynyt parempaan suuntaan, saattaa niistä etenkin henkilökohtaisella tasolla olla haastavaa puhua. Esimerkkinä vaikkakin masennus on Suomessa kovin yleistä, voi se siitä huolimatta monelle olla häpeällistä myöntää kärsivänsä tai edes aiemmin kärsineensä siitä. Harva tahtoo tulla määritellyksi mielenterveysongelmiensa kautta. Mielenterveyden ongelmista puhuttaessa tulisi myös muistaa, että suurin osa niistä on hoidettavissa lääkkeiden ja terapian avulla – esimerkiksi skitsofrenia ei tarkoita sitä, että siihen sairastunut olisi jatkuvasti psykoosin partaalla.

Ennakkoluuloja todennäköisesti syntyy siitä syystä, että itselle tuntematon ja vieras herättää usein pelkoa – naapurikseen ei haluta mielenterveyskuntoutujaa, sillä voidaan ajatella tämän käyttäytyvän arveluttavasti tai aiheuttavan häiriötä. Ennakkoluulot ovat siinä mielessä ymmärrettäviä, että jokaisella on oikeus kotirauhaan, mutta mielestäni niistä olisi kuitenkin syytä luopua. Kun pohtii minkä tyylisiä kommentteja on itse kuullut naapureiden välisistä kärhämistä, ei ole tullut vastaan ketään, joka valittaisi mielenterveysongelmista kuntoutuvaa naapuriaan – sen sijaan musiikkia toistuvasti häiritsevän lujalla soittavista naapureista olen kuullut valitusta useammankin kerran. (ES)

Mielenterveysongelmat ajavat köyhyyteen

Yle Radio1 esitti kuluneella viikolla havahduttavan dokumentin suomalaisen mielenterveyskuntoutujan taloudellisesta tilanteesta (kuultavissa

http://yle.fi/radio1/asia/todellisia_tarinoita/koyhan_keittokirja_43128.html). Ohjelmassa elämästään kertoi tamperelainen Heidi Hänninen, joka on sairastunut psyykkisesti v. 1999 ja joutunut jättämään työnsä virkamiehenä. Virassa ollessaan hän työskenteli lainvalmisteluprosesseissa eikä pystynyt kuvittelemaan, että Suomessa voisi joku kärsiä sellaisesta köyhyydestä, jota hän sairastuttuaan on joutunut kokemaan. Työkyvyttömyyseläke jäi sairauslomien takia pieneksi, ja sairastaminen maksaa sairaalamaksujen ja lääkkeiden takia huomattavasti. Nälkä on tullut tutuksi; kylkiluukin on murtunut, kun nälkä on johtanut pyörtymiseen. Ohjelmassa kuullaan, kuinka Hänninen saa seurakunnan diakoniatyöntekijältä luvan hakea ruoka-apua seurakunnan ruokabussilta. Jauhot, puurohiutaleet, maitojauhe ja kananmunat tulevat todelliseen tarpeeseen. Bussilla myös tapaa muita köyhiä, saa vaihtaa kuulumisia ja vinkkejä - köyhän kokkausohjeita.

 

Hänninen on sosiaalisesti aktiivinen, vaikka välillä kertookin vaipuvansa uupuneena sängyn pohjalle, mistä ystävät sitten kerta toisensa jälkeen hänet auttavat taas jaloilleen. Hän on kohdannut paljon mielenterveyskuntoutujia mm. toimiessaan kokemusasiantuntijana ja vetäessään mielenterveyskuntoutujien vertaistukiryhmää. Tukiryhmän vetämisen hän tosin jätti, kun siitä maksettava korvaus pudotettiin 1,50 euroon tunnilta. "Vammaisille ja mielisairaille maksetaan tällaista mitätöntä korvausta, joka ei kata edes bussimatkan kuluja." Hännisen mukaan köyhyysloukkuun joutuneista melkein kaikilla on psykiatrinen diagnoosi. Päälle päin näkyy monesti päihteiden käyttö, mistä on tietysti helppo syyllistää, mutta taustalla on psyyken ongelmia, joita kukaan ei tahallaan itselleen hanki. Eikä kukaan tahallaan ryhdy köyhäksi yhteiskunnan apujen varassa elelijäksi.

 

Hänninen kritisoi sosiaalipalvelujärjestelmää siitä, että taloudellisen avun saaminen on tehty liian vaikeaksi. Entisenä virkamiehenä hän on pystynyt vaatimaan oikeuksiaan, mutta tietää, etteivät kaikki köyhät siihen pysty. "Kelassa asiointi on tosi vaikeaa, silloin kun on sairas. Apua ei tarjota, ellei osaa itse sitä kysyä." Hänniseltäkin sen miettiminen, millä elää,  vie niin paljon voimia, ettei energiaa riitä esimerkiksi kodista huolehtimiseen. Ystävät onneksi auttavat. Myös seurakunnan diakoniatyöntekijästä on tullut ystävä, jonka kanssa keskusteleminen auttaa aina palan matkaa eteenpäin. Diakoniatyöntekijä on joskus tullut Hännisen kotiinkin, kun tämä ei jaksanut pukeutua ja lähteä itse liikkeelle.

 

Näitä kuunnellessani mietin, eikö todellakaan ole mahdollista tarjota mielenterveyskuntoutujille riittävää toimeentuloa ilman, että sen hakeminen vie kaiken energian. Kuntoutuminen varmaankin sujuisi paremmin ja vointi paranisi, jos olisi turvallinen olo eikä tarvitsisi koko ajan huolehtia leivän saamisesta pöytään. (EA)

Kuntoutujat liikkuvat yhdessä

Kävimme eilen tutustumassa erään mielenterveysyhdistyksen jäsentaloon täällä Helsingissä. Jo pihaan tullessa tunsi tulleensa suorastaan terapeuttiseen ympäristöön. Kaunis vanha puutalo henki kotoisuutta, lämpöä ja rauhaa. Työntekijät olivat avoimen ystävällisiä ja helposti lähestyttäviä. Talolla on monenlaista toimintaa, joka suunnitellaan sen mukaan, mistä jäsenet ovat kiinnostuneita.Jäsenet myös toimivat suurelta osin  toimintaryhmien vetäjinä. Suurin osa talolla kävijöistä on yksinasuvia ja yksinäisyydestä kärsiviä mielenterveyskuntoutujia, ja talon tarjoama yhteisöllisyys on heidän voinnilleen ilmeisen merkityksellistä.

Tämä kokemus mielessäni lueskelin tutkimusuutista, jossa kerrotaan liikunnan vaikutuksesta masennuksen ehkäisemisessä ja psyykkisen terveyden ylläpitämisessa  (http://www.hs.fi/terveys/Jo+puolen+tunnin+k%C3%A4vely+torjuu+masennusta/a1383122019774). Lienee aika monelle tuttua, että liikkeelle lähteminen on usein tuskaisen vaikeaa, vaikka hyvin tietäisi liikunnan suotuisat vaikutukset omaan hyvinvointiin. Jos kärsii mielenterveyden ongelmista, voimavarat eivät monesti riitä liikunnan harrastamiseen - ainakaan yksin. Siksipä on mielestäni huippua, että löytyy tällaisia mielenterveystaloja, joissa tehdään asioita yhdessä. Yhdessä mennään uimaan, kuntosalille tai zumbaamaan. Talolla saadaan ystäviä, joiden kanssa ehkä tulee lähdettyä lenkille. Tutkimusten mukaan on samantekevää, mitä liikuntalajia harrastat: kaikki liikunta torjuu masennusta. Olen vahvasti sitä mieltä, että koska kolmannen sektorin toimijoiden toiminta selvästikin on merkityksellistä, suorastaan elintärkeää mielenterveyskuntoutujille, niille pitää suunnata enemmän resursseja myös julkisista varoista. Vaikka yhdistystoiminta perustuu suurelta osin vapaaehtoisuuteen, tarvitaan sielläkin rahaa. Se raha tuskin valuu hukkaan, sellainen tunne jäi vierailusta. (EA)

Uuden alku

Olemme kuusi ensimmäisen vuoden sosionomiopiskelijaa Diakonia-ammattikorkeakoulusta ja tämä blogi kuuluu mediaopintoihimme osana Elämänkulku ja sosiaalialan työ -opintokokonaisuutta.

Tulemme tarkastelemaan mielenterveyttä koskevaa uutisointia ja keskustelua eri medioissa joulukuun loppuun asti. Tutustumme blogin kirjoittamisen avulla, kuinka mielenterveyden asiat ovat esillä perinteisessä mediassa sekä sosiaalisessa mediassa,  ja otamme ammatillisesta näkökulmasta kantaa ajankohtaisiin puheenaiheisiin.

Tervetuloa seuraamaan!