Vielä rivi lopuksi

Ryhmämme havainnot tämän mediatehtävän aikana olivat hyvin yhtenevät; Raha vie ja ihminen vikisee. Ymmärrettävästi maan taloudellisen tilanteen ollessa sitä mitä se on, menot ovat leikkauspöydillä. Jatkuvana aiheena on mahdollisimman kattavat palvelut mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Valitettavan vähän kuului kuitenkaan koneiston pienempien rattaiden ääni, nimittäin mielenterveyspalveluiden henkilökunnan näkemystä ei useimmiten. Johtoporrasta kuultiin, asiakasta vähän ja valikoiden, mutta varsinaisen työn tekijä jäi monesti ulottumattomiin. Alan opiskelut vasta aloittaneena voimme vain arvata.

Kuten kuluneen vuoden aikana tiheästi muutenkin, nuorten syrjäytyminen ja mielenterveysongelmat ovat olleet näkyvästi esillä. Syrjäytymiseen ja sen myötä syntyvään yksinäisyyteen, osattomuuteen ja masennukseen on paneuduttu myös laajemmin, ikään katsomatta. Olemme hyvillämme kaikesta järjestötyöstä jota käydään osattomuutta vastaan ja johon olemme tämän ja aikaisempien kurssitehtäviemme aikana törmänneet.

Mielenkiintoinen ilmiö on ollut useiden julkisuuden henkilöiden avoin puhe omista mielenterveysongelmistaan. Käsitämme tämän positiivisena asiana ja merkkinä siitä, että mielenterveysongelmien aika tabuna alkaa olla ohi. Sen on vähitellen pakko olla, niin yleisiä ne tässä maassamme ovat.

Olemme toteuttaneet tämän tehtävän ryhmänä itsenäisiä kirjoittajia. Sovimme blogin perustamisvaiheessa, että jokainen tiimin jäsen seuraa mediaa tahollaan ja valitsee itselleen mielekkäimmät kirjoitusaiheet. Näin jokainen saattoi sovittaa tehtävänannon omaan aikatauluunsa kuten parhaaksi näki. Jokainen jäsen on osallistunut blogin päivittämiseen samanarvoisesti. Vaikka aiheita olisi ollut esillä useita, toivomme, että valitsemamme tekstit ovat tuoneet tuoretta näkökulmaa joihinkin viime aikaisiin uutisiin. (T2)

Young generation, that sick generation

Helsingin Sanomat kirjoittavat varhaisnuorten erikoissairaanhoidon tarpeen huomattavasta laajuudesta (linkki tähän). Joka kahdeksas 1996 syntyneistä nuorista Suomessa käyttää tai on käyttänyt erikoissairaanhoidon piiriin kuuluvia palveluita. Artikkeli on raflaavasti otsikoitu ”Joka kahdeksas lapsi käyttää mielenterveyspalveluja”. Lyhyesti -osiossa otsikko on ”Lasten psykiatriapu usein myöhässä”. Kuullostaa pahaenteiseltä, jopa epideemiseltä. Nuoriso massakärsii, eikä apua ole saatavilla. Sisuunnun silmilleni hyppäävästä vääryydestä, tämän artikkelin tahdon lukea.

Sisältö on kuitenkin perin toinen. Huoahdan hetkeksi helpotuksesta; sentään vain kaksi prosenttia otannasta kärsii käytöshäiriöistä tai ahdistukseen liittyvistä mielenterveysongelmista. Usein hoidon tarve johtuu erilaisista oppimishäiriöistä tai neuropsykologisista kehityshäiriöistä. Niitä diagnosoidaan usein vasta 9-14 -vuotiailla, vaikka oireet olisivat todettavissa jo päiväkodissa. Nyt sisuunnun uudelleen. Artikkelin varsinainen ydinasia käsittelee itseasiassa puuttellista toimintaa päiväkodissa. Eikö tämä ole tarpeeksi vakava (kiinnostava) asia ilmaistavaksi otsikossa? Mielestäni on hälyttävää, jos joka kahdeksannella nuorella on oppimisvaikeuksia. Silti sen alkumielikuvan jälkeen, jonka artikkeli minussa herätti, en oikein osaa enää päivitellä tätä.

Teksti kuitenkin kertoo, että mikäli oppimis- ja muihin häiriöihin ei puututa tarpeeksi ajoissa, on niillä tutkimusten mukaan yhteys myöhemmin nuoruudessa ja aikuisuudessa esiintyvään päihteiden käyttöön, käytöshäiriöihin ja muihin sosiaalisiin ongelmiin. Nämä puolestaan voivat usein johtaa vakaviin mielenterveydellisiin ongelmiin.

Jään kaipaamaan tietoa siitä, miksi näihin oireisiin ei puututa jo päiväkodissa, jos se kerran on mahdollista? Olen varma, että jollain tasolla, jossain vaiheessa yhtälöä voi vedota resurssipulaan. Mutta varmasti on muitakin syitä. Ovatko päiväkotiryhmät liian suuria jotta yksittäisiin lapsiin kiinnitettäisiin tarpeeksi huomiota? Eikö henkilökunta ole pätevää tunnistamaan poikkeamia lapsen kehityksessä? Eivätkö vanhemmat usko ohjaajia, vai eivätkö jostain muusta syystä hae apua?

Artikkelin ainoa tietolähde on Turun Yliopiston julkaisema tutkimus, joka näyttää koostuvan pitkälti luvuista. Toimittaja on sitten muotoillut jutusta mahdollisimman vetävän. Lukijana minulle kuitenkin nousi tekstistä useita kysymyksiä, jotka olisivat mielestäni olleet olennaisia artikkelin käsittelemän aiheen kannalta. (SM)

Jari Sarasvuon mietteiden heijastelua mielenterveysasioista

Jari Sarasvuo kertoi 30.4.2013 pitämässään puheenvuorossa mielenterveyden monista eri ulottuvuuksista. Kiinnostuin puheenvuorosta, koska käsittääkseni maailmankuvamme ovat hyvin erilaiset. Tässä kirjoituksessa pohdin kahta hänen esittämäänsä ajatusta ja yritän tuoda omia mietteitäni esiin Sarasvuon esiin nostamien teemojen pohjalta.

Sarasvuo esitti esimerkiksi ajatuksen, että ihmisen mielenterveys vaatii sinnikästä ja viisasta työtä. Hän oli sitä mieltä, että jos mielen jättää oman onnensa nojaan, se kääntyykin itseään vastaan ja rappeuttaa sitä, mitä pidämme onnellisuutena. Olen tästä asiasta Sarasvuon kanssa täysin samaa mieltä, ja mielipiteeni voin perustella omalla kokemuksellani. 

Elämässäni on ollut ajanjaksoja, jolloin olen ollut vailla työtä tai opiskelupaikkaa. Sellaisessa tilassa aivojen aktivointi ja vireys kärsii, ja ajatukset tuppaavat liikkumaan negatiiviseen suuntaan. Työttömyys ei ole kotona laiskottelua tai rypemistä, se on yksinäistä, köyhää ja ahdistavaa elämää. Ei ole rahaa, ei ole tekemistä eikä ole seuraa, kun tuttavat käyvät töissä ja saavat elämässään jotakin aikaan. Siinä katsoo väkisinkin itseään peiliin ja miettii, että ”Mitä minä olen tehnyt väärin? Mistä tämä johtuu? Olenko huonompi kuin muut?”. Tämänhenkiset ajatukset ovat raskaita ja mieltä kuormittavia, kun niitä joutuu päivä toisensa jälkeen pohtimaan.

Moni työttömyyttä kokematon ”kunnon kansalainen” varmaan ajattelisi, että ”nouse ylös ja mene töihin, pummi!”, mutta se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Työttömyyden mukanaan tuomaan ahdistukseen liittyy usein kokemuksia diversiosta, jos esimerkiksi työnhaku tai opiskelupaikan hakeminen ovat menneet puihin. Mitä enemmän diversiota kokee, sitä vaikeampaa on ”nousta ylös ja mennä töihin”.

Toinen Sarasvuon mainitsema mielenterveyteen liittyvä teema on mielenterveysdiagnoosit. Avun hakeminen saattaa jäädä väliin, koska diagnooseja pidetään häpeällisinä. Mielisairaus mielletään leimana, jota kukaan ei tunnu haluavan papereihinsa. Jostain syystä kuitenkin esimerkiksi murtuneen jalan takia lääkäriin meneminen ei ole alentavaa. Jalka saa hajota, mutta mieli ei. Melko kieroutunut ajattelutapa mielestäni, sillä kun mieli on sirpaleina, ei terveistä jaloista ole juurikaan iloa. Vielä käsittämättömämpää se on erityisesti silloin, kun otetaan huomioon, että joka neljäs suomalainen on jossakin elämänvaiheessaan mieleltään sairas tai mielenvikainen.

Sarasvuon sävy hänen puhuessaan mielenterveysdiagnooseihin liittyvästä häpeällisyydestä oli synkeä ja hän uskoi, että mielenterveyden ongelmat tulevat vain lisääntymään tulevaisuudessa. Mielenterveysongelmien määrä on kasvussa, sitä en voi kiistää, mutta diagnoosien häpeällisyyden aiheuttamista ongelmista olen hänen kanssaan eri mieltä. Hän on toki minua paljon vanhempi ja nähnyt maailmaa enemmän, mutta tohdin kuitenkin väittää hänen olevan väärässä mielenterveyttä ja mielisairautta koskevien asenteiden kehityksestä.

Mielestäni asenteet ovat muuttumassa parempaan suuntaan, vaikka ongelmat lisääntyvät. Omalla sukupolvelleni on vanhempiamme suvaitsevaisempi asenne henkistä heikkoutta kohtaan. ”Miehet eivät itke” -tyyliset kommentit aiheuttavat ikäryhmässäni usein halveksivia naurahduksia ja silmien pyörittelyä. Mielenterveyteen liittyvää heikkoutta hyväksytään paremmin kuin ennen, ja uskon tämän trendin selättävän aiemmin vallinneet käsitykset sen häpeällisyydestä. Toivon todella, että olen tässä asiassa enemmän oikeassa kuin Jari Sarasvuo, tämä kansa voisi tulevaisuudessa huomattavasti paremmin, jos vanhempamme veisivät asenteensa mielenterveyden ongelmia kohtaan mukanaan hautaansa kun heistä aika jättää. Paistakoon päivä risukasaankin! (JP)

Laman vaikutus lasten mielenterveysongelmiin

Löysin Yle Areenasta ”Teemareportaasin”, jossa kerrottiin laman vaikutuksesta lasten elämään. Reportaasi on nähtävissä Yle Areenan nettisivuilla Tammikuun 2014 loppupuolelle asti, ja se löytyy hakusanalla "mielenterveys". Reportaasissa kerrottiin vuonna 1987 syntyneistä lapsista ja heidän elämästään. Jopa joka viidennellä tuona vuonna syntyneistä henkilöistä on nykyään jonkin asteisia mielenterveysongelmia ja joka neljäs tekee rikkeitä ja nostaa toimeentulotukea. Laman uskottiin jo 1990 -luvun aikana vaikuttavan eniten lapsiin, ja tämän reportaasin myötä näyttää siltä, että oletus osui naulan kantaan.

Mielenterveysongelmien todettiin ikäänkuin periytyvän sukupolvelta toiselle: laman merkitystä lapset eivät varmasti täysin ymmärtäneet, mutta heidän vanhempiensa epätietoisuus tulevasta, pelko työttömyydestä ja tuska rahatilanteen huonoudesta aiheutti ahdistusta, joka heijastui heidän lapsiinsa. Erityisesti köyhyyden on huomattu vaikuttavan lama-ajan lasten hyvinvointiin ja kehitykseen. Köyhyydestä on vaikeaa päästä irti, ja reportaasissa todettiinkin, että mikäli vanhemmat ovat saneet toimeentulotukea, on myös todennäköisempää, että myös heidän lapsensa joutuvat siihen jossakin vaiheessa turvautumaan. Toimeentulotuen varassa elämiseen liittyy jatkuva epävarmuus tulevasta, minkä on huomattu vaikuttavan suoraan lasten hyvinvointiin.

Kun 1990 luvun lama iski, erityisesti peruspalvelut olivat leikkauspöydällä. Rahaa oli säästettävä, ja yksi säästämisen muoto oli kaventaa peruspalvelujen saatavuutta. Hinta oli kuitenkin mielestäni kohtuuttoman kova. Sosiaalialan palveluihin kohdistuneet leikkaukset vain ruokkivat pahoinvointia, eivät vähentäneet sitä. Suomalaisten perusturvasta alettiin tinkiä, ja hyvin monen kansalaisen onnellisuus uhrattiin talouskasvun alttarilla.

Onkin pelottavaa huomata, että laman takia tehdyt leikkaukset eivät vaikuttaneet ainoastaan aikuisiin, vaan myös heidän lapsiinsa. He voivat nyt pahoin ja ovat palveluiden tarpeessa. Sosiaalialan palveluista tinkiminen vaikuttaisi minusta olevan itseään ruokkiva oravanpyörä, sillä sen vaikutukset heijastuvat hyvin vahvasti tuleviin sukupolviin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei 1990-luvun leikkauksista olla opittu juuri mitään, talouskirurgien veitset viuhuvat ja peruspalvelut pötköttävät vieläkin leikkauspöydällä. Pahoinvointi ei kuole yksilön mukana, se periytyy jälkikasvulle ja syvenee entisestään.

Mitä enemmän on köyhyyttä, sitä enemmän on pahoinvointia. Mitä enemmän on pahoinvointia, sitä enemmän on tarvetta sosiaalialan palveluille. Mitä enemmän sosiaalialan palveluista leikataan, sitä vähemmän ihmiset saavat apua ongelmiinsa. Seurauksena on eksponentiaalinen pahoinvoinnin kasvu, jolle ei näy loppua niin kauan kun peruspalveluiden saatavuudesta tingitään. Milloinkohan heräämme siihen, että Esplanadin lämmittäminen esimerkiksi kotiavun rahallisen tukemisen sijaan ei tee suomalaisista paremminvoivaa kansaa?(JP)

Lars ja se ainoa oikea

Lars Lindström asuu autotallirakennuksessa, veljensä ja tämän vaimon talon vieressä. Tästä huolimatta Lars ei pahemmin halua olla tekemisessä heidän kanssaan, vaan vetäytyy mieluummin omiin oloihinsa. Eräänä päivänä Lars kuitenkin ilmoittaa aloittaneensa seurustelun, ja esittelee veljelleen ja kälylleen Biancan. Järkytys on melkoinen, sillä Bianca ei olekaan ihminen, vaan "anatomisesti realistinen" nukke.

Lars ja se ainoa oikea (Lars and the Real Girl, USA 2007) esitettiin MTV3:lta 1.12. Se olisi voinut olla "hyväkin vitsi", mutta on toteutettu siten, että katsoja ennemminkin tuntee myötätuntoa Larsia kohtaan, sillä tämä on ratkaisussaan ja suhteessaan aivan tosissaan. Tämä saa ajattelemaan, sillä Yhdysvalloista löytyy oikeastikin Larsin kaltaisia tapauksia, jotka ovat valinneet nuken elämänkumppanikseen. 

Tästä herää luonnollisesti kysymys: mistä moinen valinta voi johtua? Onko mieli ja todellisuudentaju järkkynyt niin pahasti, että kuvittelee nuken ihmiseksi, vai ratkaisun muuten toimivaksi? Tähän elokuva osittain vastaa, mutta vain Larsin näkökulmasta, laajempaa tilastotietoa tai taustoja se ei kuitenkaan valitettavasti kerro. Lars ja se ainoa oikea onnistuu kuitenkin antamaan näkökulmaa siitä, miten särkynyt mieli voi pahimmillaan vaikuttaa todellisuudentajuun asioita vääristävästi. Se mikä itsestä tuntuu täysin luonnolliselta, on todellisuudessa luonnotonta ja muiden, mieleltään terveiden mielestä jopa pelottavaa. Mielestäni on hienoa, että vastaavia ongelmia ja näkökulmia tuodaan taiteen avulla esille - ja mikä olennaisinta, täten herätellään ihmisiä ajattelemaan niitä. (ES)

Sodan varjot

Jouluostoksilla pyöriessäni silmiini on osunut useamman kerran Ville Kivimäen teos "Murtuneet mielet". Se on kiinnittänyt huomioni nimensä takia, koska koko kuluneen syksyn ajan ryhmätyömme aihe on käsitellyt mielenterveysongelmia ja kuinka nyky-yhteiskunnassa niitä hoidetaan. Teoksen kansi on myös jäänyt mieleen, koska molemmat isoisäni ovat sotaveteraaneja ja kumpikin heistä haavoittui talvisodassa erittäin pahoin, joten aihe liippaa läheltä omaa sukuhistoriaani. Olen lukenut kirjan takakannen ja miettinyt, että onpa rohkeaa ja tärkeää tuoda myös tämä sotahistoriamme vaiettu osa esille. Mielenterveysongelmat ovat edelleen tietyllä tavalla tabu, joten mitä se on mahtanutkaan olla ennen hyvinvointivaltion alkua?

Helsingin Sanomien Teema-lehdessä (28.11.2013) esiteltiin kyseisiä tarinoita "Murtuneet mielet"-teoksen takana, joka palkittiin marraskuussa Tieto-Finlandia-palkinnolla vuoden parhaana tietokirjana. Teos on syntynyt Ville Kivimäen väitöskirjan pohjalta, jossa käsitellään psykiatrisesti sairastuneita suomalaissotilaita toisessa maailmansodassa. Heitä oli muuten 18 000, kaksi prosenttia koko Suomen armeijan sotilaista. Kivimäki on lukenut 500 potilaskertomusta eri mielisairaaloista ja nämä tarinat ovat päätyneet kirjan kansien väliin.

Sodan aiheuttamiin psyykkisiin seurauksiin ei ollut kukaan osannut varautua ja tutkimusaihe on juuri siksi erittäin mielenkiintoinen. Väärinkäytökset- ja tulkinnat sekä psyykkisten ongelmien piilottaminen kertovat surullista tarinaa sotavuosilta ja ajoilta sotien jälkeen. Sodan aiheuttamat traumat ja niiden vaikutukset sotilaiden perheisiin ovat olleet merkittäviä, mutta mielisairaaloihin lähetetyt sotilaat eivät koskaan saaneet tunnustusta uhrauksistaan. Siksi on tärkeää, että nyt näitä asioita voidaan tuoda esille ja käsitellä niitä, jotka aiemmin ovat olleet vielä liian kipeitä nuoren valtion historiassa. Olemme nyt tarpeeksi etäällä eturintaman tapahtumista ja näkemyksemme aiheesta ovat kypsyneet valtion kehityksen ansiosta.

Tuntuu hieman vaaralliselta lähteä käsittelemään blogissamme tälläistä aihetta. Sotahistoriaamme ei ole puuttumista, ainakaan tämmöisellä nuorekkaalla opiskelijanalulla. Helsingin Sanomien kirjoitus herätti kuitenkin tunteita ja siksi halusin kirjoittaa tästä. Olisi mielenkiintoista perehtyä tarkemmin Ville Kivimäen teokseen ja tutustua tarkemmin miehiin murtuneiden mielien takana. Mikäli aihe kiinnostaa, suosittelen lukemaan kuukausiliitteen sivuilta löytyvään artikkeliin : http://www.hs.fi/kuukausiliite/Sotien+traumoista+vaiettiin/a1386126275560. Kolahti ja kovaa.
(L.Ö)

Narsismia

Löysin Internetissä surfatessani linkin, joka johti narsistien uhrien tukisivustolle. Aloin pohtimaan narsismia, sen näkyvyyttä mediassa sekä hoidon saamista.

Mitä narsismi sitten oikeastaan on? Käsite narsismi tarkoittaa lyhyesti koottuna sairaalloista itserakkautta. Itsensä rakastaminen tapahtuu muiden kustannuksella. Asioiden tulee mennä niin kuin narsisti haluaa. Jos näin ei kuitenkaan tapahdu, on luvassa kaaos. Narsisti alentaa ympärillään olevia ihmisiä. Muut eivät ole mitään ja sen he myöskin saavat kuulla. Eniten narsismista kärsivät siis sivulliset.

Usein narsismin kanssa elävä henkilö ei ymmärrä tilannetta. Olen kuullut monilta, jotka ovat esimerkiksi olleet avioliitossa narsistin kanssa, että he eivät ole ymmärtäneet tilannetta tai sen vakavuutta avioliiton aikana. Vasta, kun he ovat päässeet katsomaan tilannetta ulkopuolelta, he ovat ymmärtäneet asian.

Miten ihmiset sitten joutuvat tekemisiin narsistien kanssa? Miten esimerkiksi avioliitto narsistin kanssa alkaa? Narsisti on todella hyvä esiintymään. Narsisti voi olla unelmien kumppani ennen ongelmien alkua. Näin luottamus ansaitaan ja vuoristorata alkaa.

Narsismista puhuminen on lisääntynyt viime aikoina. Yhä useammat ihmiset ymmärtävät, mistä on kyse ja tunnistavat narsistin piirteitä. Olin yllättynyt, kun lukiossa opiskellessani psykologiaa, kirjassa kerrottiin narsismista. Kyseinen persoonallisuushäiriö on joskus jäänyt mieleeni sen erikoisuuden takia ja oli mielenkiintoista palata aiheen äärelle. Mielestäni on myös hienoa, että häiriön seuraukset on ymmärretty. Narsistien uhreille löytyy nykyään monia palveluita ja apukeinoja. Asiasta puhutaan enemmän, jolloin häiriön tunnistaminen helpottuu. Eräs tuttuni kävi terapiaa juuri sen takia, että oli joutunut narsistin uhriksi. Terapeutti osasi käsitellä asiaa hyvin ja parantuminen eteni. Eräänä päivänä tuttavani lueskeli lääkärin odotushuoneessa naisten lehteä. Lehdessä oli kyselypalsta, jossa vastaajana oli lääkäri. Tuttuni luki kirjoituksen, jonka oli lähettänyt nuori perheen äiti. Nainen kertoi miehestään ja heidän elämästään. Kirjoitus oli kuin suoraan tuttavani elämästä. Lääkäri oli vastannut kirjoitukseen. Hän kertoi, kuinka mies kärsi persoonallisuushäiriöstä nimeltä narsismi. Häiriö aiheuttaa sivullisille suura itseluottamuksen ja minä-kuvan murenemista ja on hyvin vaarallista. Lääkäri kehotti miettimään parisuhteen jatkamista. Tällöin tuttavani heräsi. Hän ymmärsi, mistä hänen elämässään oli ollut kyse. Hänen entinen aviomies oli ollut paha narsisti, mikä oli vaikuttanut suuresti myös tämän lähipiiriin. Tämän jälkeen hänen ei tarvinnut enää käydä terapiassa.

Mielestäni mediassa puhumisen lisäksi on hienoa, kuinka narsistien uhreja halutaan auttaa. Osoitteesta www.narsistienuhrientuki.fi löytyy paljon informaatiota ja apukeinoja. Yritin etsiä myös apukeinoja itse narsisteille, mutta tästä ei löytynyt paljoakaan tietoa. Olen pohtinut, että onko narsismiaiheinen apu keskittynyt enemmän uhreihin vai onko asia niin, että narsismista ei voi parantua. Miksei suuntauduttaisiin suoraan ongelman ytimeen eli narsistien parantamiseen? Mihin pitäisi ottaa yhteyttä ja mitä tehdä, jos haluaa apua narsismin hoitoon? Palveluja voisi tulevaisuudessa olla sekä urheille että myös persoonallisuushäiriöstä kärsiville.

N.L.

Tabuja ja hulluja

Luin viime viikolla sosiaalisesta mediasta mielenkiintoisen kirjoituksen. Tuttavani oli kirjoittanut siitä, minkälainen suhtautuminen ihmisillä on mielenterveyssairaudesta kärsiviin henkilöihin. Hän pohti myös käsitettä hullu.

Tämän johdosta aloin pohtimaan sitä, miten ihmiset yleisesti suhtautuvat mielenterveyssairauksiin. Ensinnäkin, mikäli ihminen itse sairastaa mielenterveyshäiriötä, siitä seuraa usein häpeän tunne. Asiasta ei puhuta kovinkaan monille ja sitä piilotellaa. Mistä tämä voi johtua? Minulla on vastausehdotus.

Ihmisten suhtautuminen mielenterveyssairauksiin on välillä todella erikoista. Olen esimerkiksi itse kuullut, kuinka mielenterveyssairaudesta parantunut henkilö on leimautunut hulluksi. Sairaudesta on nyt aikaa yli seitsemän vuotta. Hänelle kerrotaan usein, kuinka hänen normaaliakin käytöstä perustellaan sillä, että "hänhän on hullu." Monet asiat liitetään liiankin helposti sairauteen. Jos aina terveenä ollut ihminen jää muutamaksi päiväksi sairaslomalle flunssan takia, on kyseessä varmasti flunssa. Jos mielenterveyssairaudesta kärsinyt henkilö jää sairaslomalle flunssan takia, on kyseessä varmasti entiseen masennukseen liittyvä syy.

Surullinen, poissaoleva, ujo, hiljainen, lievästi masentunut, masentunut, sairas, hullu. Adjektiiveja, jotka liittyvät ja eivät liity mielenterveyssairauksiin. Kaikki päättyy kuitenkin aina hulluun. Mikä tekee ihmisestä masentuneen? Miten se näkyy? Mikä tekee ihmisestä hullun? Entäs miten se näkyy? Mitä se edes tarkoittaa? Pohdi käsitettä hullu ja sen kontekstiä tarkemmin ennen kuin käytät sitä.

Ihmisten mielipiteet ja leimautuminen hulluksi on syy vaiteliaisuuteen mielenterveyshäiriöstä. Asiaa ei tarvitse kailottaa, mutta sitä ei tule myöskään piilotella. Mielenterveyshäiriöt pahenevat, kun niistä vaietaan tai niitä hävetään. Mikäli sairauden henkilökohtaisen hyväksymisen lisäksi muutkin ihmiset hyväksyvät sen, paraneminen voi helpottua ja nopeutua. Mielenterveyssairas ei saa olla tabu.

N.L.

Sairas äiti, onnellinen tytär

Helsingin Sanomat julkaisi 12.12 artikkelin (http://www.hs.fi/ihmiset/Sairas+äiti+onnellinen+tytär/a1386748648458) Sarianna Vaarasta, jonka äiti sairasti skitsofreniaa jo Sariannan ollessa lapsi. Artikkelissa kerrotaan kuinka Sarianna rankoista kokemuksistaan huolimatta päätti kouluttautua aikuisiällä mielisairaanhoitajaksi sekä kirjoitti aiheesta pitkälti omiin kokemuksiinsa pohjautuvan romaanin nimeltä Huomenkellotyttö. Mielenkiintoista oli myös se, että Sariannan jo edesmennyt äiti oli hänkin ollut kirjailija, ja kirjoittanut omista kokemuksistaan useita romaaneja ja runoteoksia joissa kuva skitsofreniasta ja sen vaikutuksista perhe-elämään välittyy lukijalle.

Artikkeli oli todella ajatuksia herättävä, sillä siinä Vaara kertoo omista tuntemuksistaan ja kokemuksistaan avoimesti. Vaikka hän sanoo ottaneensa lapsena paljon huolia kantaakseen, kokee hän silti lapsuutensa olleen onnellinen. Hänen mukaansa äiti oli lämmin ja rakasti lapsiaan aidosti. Erityisen tyytyväinen Vaara oli sen suhteen, ettei yksinhuoltajaäidin sairaudesta huolimatta yhtäkään neljästä lapsesta otettu huostaan. Vaikka heidän äitinsä oli välillä viikkojakin sairaalassa, tuolloin Sariannan suurin pelko oli joutua kokonaan pois tämän luota.

Tämä sai pohtimaan sitä, kuinka ihmiset kokevat ja käsittelevät mielenterveyden sairauksia todella yksilöllisellä tavalla. Siinä missä skitsofrenia saattaa olla jonkun mielestä ”hullun leima”, on se toiselle lääkkeillä hoidettavissa oleva sairaus muiden joukossa. Tietoon pohjautuva lähestymistapa osoittautui olevan Vaaralle tapa selviytyä: koska hän osasi jo lapsena suhtautua äitinsä sairauteen tiedon tasolla ja oli perehtynyt siihen, ei ”mustille peikoille jäänyt tilaa”. Oli käsittelytapa läheisen mielenterveyden ongelmiin mikä tahansa, kaikki lähtee sairauden myöntämisestä ja hyväksymisestä. Suurin osa mielenterveyspotilaista pystyy kuitenkin nykyään elämään lähes tasapainoista ja ”normaalia” elämää hoitoon päästyään.

Itse aion ehdottomasti lukea Huomenkellotytön sekä Sariannan äidin Maria Vaaran teoksen Annansilmät, joka kertoo tavallaan Sariannasta sekä muista perheen lapsista äidin näkökulmasta. Romaaneissa eletään samoja aikoja, joten mielenkiinnolla jään odottamaan että saan nähdä kuinka paljon mielenterveyspotilaan sekä tämän lapsen kokemukset ja näkemykset toisistaan eroavat. (ES)

Luovaa kuntoutumista

Yle:n blogisti Eve Mantu kirjoittaa (10.12.) teatterin tekemisen keinoista toimia kuntoutusmuotona mielenterveyspotilaiden elämässä. Aihe kuulosti heti mielenkiintoiselta, sillä jokainen ihminen on oma yksilönsä ja on tarpeellista löytää jokaiselle sopiva muoto prosessoida mielenterveyden eheytymistä. Teatterimaailma voi varmasti parhaimmillaan tarjota pitkäaikaisen muodon kuntoutukselle. Kun ihminen saa uuden kanavan itseilmaisuun, voi  se avata monia lukkoja sisimmässä tavalla, johon esimerkiksi keskustellen ei ole pystytty tarttumaan.

Helsinkiläinen Lilinkotisäätiö, joka tukee pitkäaikaissairaita mielenterveyskuntoutujia, sai ajatuksen kuntouttavasta teatteri-ilmaisusta ja siten syntyi näytelmä; Peili. Projekti toteutettiin yhteistyössä ammattiteatterin kanssa ja näytelmän ohjauksi mielenterveyshoitaja ja teatteri-ilmaisun ohjaaja Eveliina Lafghani. Hänen mukaansa teatterin ensisijainen tarkoitus ei ole kuntouttaa, koska kyseessä ei ole mikään kuntoutuohjelma. Kuntoutuminen on projektin sivutuote, mutta teatteri-ilmaisu itsessään on kaiken ydin. Peili-näytelmä sai osakseen erittäin hyviä arvosteluja, jopa niin hyviä että se kutsuttiin Tampereen teatterikesän ohjelmistoon. Näytelmän viimeinen esitys oli Tampereella eikä sitä voi enää nähdä. Tämä synnytti kuitenkin ajatuksen jatkosta ja ensi vuoden alusta käynnistyy Taiteen sulattamo, jonka tarkoituksena on vakiinnuttaa teatteri- ja erityistoiminnan yhteistyö. Siinä mielenterveyskuntoujien on mahdollista luoda uusia teatteriprojekteja ammattilaisten kanssa. Tämä uudistaa rakenteita sekä mielenterveyssektorilla että ammattiteatterikentällä. Mielestäni aivan mahtavaa!

Peili-näytelmän työryhmään kuulunut Petri Kotilainen on saanut elämäänsä uuden suunnan teatterin ansiosta. Kotilainen kärsi aiemmin harhoista, jotka pahimmillaan meinasivat viedä häneltä hengen. Nyt Kotilainen voi paremmin. Näytelmäprojektin ansiosta hän pääsi takaisin kiinni elämään, teatteri antoi keinon voimaantua. Juuri tällaisia tarinoita soisi syntyvän myös tulevaisuudessa! Onneksi se on nyt mahdollista Taiteen sulattamon ansiosta. Täytyy jäädä seurailemaan, jotta voi tulevina vuosina lähteä kenties katsomaan kulttuurielämystä hieman eri silmin. (L.Ö)

Lähde : http://blogit.yle.fi/eve-mantu/yllattavan-kuntouttavaa-teatteria

Autuaammat viljelysmaat

Satsaisitko sinäkin tänä vuonna joulupöydässäsi kotimaan antimiin? Suomessa on pitkä perinne kestävästä maataloustuotannosta, jossa pidetään tärkeänä ruuan valmistuksen turvallisuutta ja vastuullisuutta. Viime aikoina tämä laadukas ruoka on kuitenkin ollut uhattuna. Olemme jo pitkään joutuneet lukemaan maanviljelijöiden ahdingosta suurten markettiketjujen ahneuden ja EU:n lukuisten direktiivien edessä.

Perinteisesti raskasta ruumiillista työtä vaativa ala on osaltaan keventynyt, mutta samalla tuotannolliset vaatimukset ovat kasvaneet. Miska Rantanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa 4.12.2013 maatalousyrittäjien henkisestä taakasta. Tämän ajan Suomessa maanviljely alkaa lähennellä riskibisnestä. Tulojen vähäisyydestä ja epäsäännöllisyydestä aiheutuva stressi yhdistettynä ulkopuolisten tahojen asettamiin, omaan työhön kohdistuviin rajoituksiin on asettanut monet sietämättömän paineen alle. Toiseksi suurin syy maatalousyrittäjien työkyvyttömyydelle on masennus. Näin on toki suurimmaksi osaksi koko maassa, mutta syyt ovat toisenlaiset. Moni polttaa itsensä työnteolla loppuun, mutta harvalla on niin vähän vaihtoehtoja kuin maanviljelijällä.

Hesarin artikkeli kertoo monipuolisesti maatalousalalla masennukseen johtavista syistä. Ilmeisten taloudellisten vaikeuksien lisäksi maatiloilla kannetaan myös huolta perinteisen perheviljelmän jatkumisesta. Maailman ollessa koko ajan lähempänä ja sen kaiken kirjon tultua saavutettavaksemme, yhä harvempi nuori tahtoo enää jatkaa vanhassa lestissä isiensä mailla. Maanviljelijä on myös aina naimisissa puolisonsa lisäksi tilansa kanssa, ja avioeron sattuessa ja omaisuuden mennessä jakoon yritys kohtaa usein loppunsa. Pahimmillaan maatalousyrittäjän mieli särkyy niin, että joudumme lukemaan lööpeistä huonosti hoidetuista tai heitteillejätetyistä eläimistä. Alan kutistuessa ja viljelijöiden vähetessä ei edes vertaistukea ole saatavilla.

Onko ihme, ettei kotimaista porsasta riitä kaikille, kun ei ole ketään joka niitä kasvattaisi? Pidetään yhdessä huolta siitä, että nassikat myydään loppuun myös tänä vuonna. Ostetaan punajuuret rosolliin ja lantut laatikkoon torilta; ainoastaan tekemällä maanviljely-yrittäjyyden kannattavaksi voimme taata vastuullisen ruuantuotannon ja hyvät olot ruokaeläimille. Emmekä anna Elovena-tytön hymyn hyytyä. (SM)