Vielä rivi lopuksi

Ryhmämme havainnot tämän mediatehtävän aikana olivat hyvin yhtenevät; Raha vie ja ihminen vikisee. Ymmärrettävästi maan taloudellisen tilanteen ollessa sitä mitä se on, menot ovat leikkauspöydillä. Jatkuvana aiheena on mahdollisimman kattavat palvelut mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Valitettavan vähän kuului kuitenkaan koneiston pienempien rattaiden ääni, nimittäin mielenterveyspalveluiden henkilökunnan näkemystä ei useimmiten. Johtoporrasta kuultiin, asiakasta vähän ja valikoiden, mutta varsinaisen työn tekijä jäi monesti ulottumattomiin. Alan opiskelut vasta aloittaneena voimme vain arvata.

Kuten kuluneen vuoden aikana tiheästi muutenkin, nuorten syrjäytyminen ja mielenterveysongelmat ovat olleet näkyvästi esillä. Syrjäytymiseen ja sen myötä syntyvään yksinäisyyteen, osattomuuteen ja masennukseen on paneuduttu myös laajemmin, ikään katsomatta. Olemme hyvillämme kaikesta järjestötyöstä jota käydään osattomuutta vastaan ja johon olemme tämän ja aikaisempien kurssitehtäviemme aikana törmänneet.

Mielenkiintoinen ilmiö on ollut useiden julkisuuden henkilöiden avoin puhe omista mielenterveysongelmistaan. Käsitämme tämän positiivisena asiana ja merkkinä siitä, että mielenterveysongelmien aika tabuna alkaa olla ohi. Sen on vähitellen pakko olla, niin yleisiä ne tässä maassamme ovat.

Olemme toteuttaneet tämän tehtävän ryhmänä itsenäisiä kirjoittajia. Sovimme blogin perustamisvaiheessa, että jokainen tiimin jäsen seuraa mediaa tahollaan ja valitsee itselleen mielekkäimmät kirjoitusaiheet. Näin jokainen saattoi sovittaa tehtävänannon omaan aikatauluunsa kuten parhaaksi näki. Jokainen jäsen on osallistunut blogin päivittämiseen samanarvoisesti. Vaikka aiheita olisi ollut esillä useita, toivomme, että valitsemamme tekstit ovat tuoneet tuoretta näkökulmaa joihinkin viime aikaisiin uutisiin. (T2)

Young generation, that sick generation

Helsingin Sanomat kirjoittavat varhaisnuorten erikoissairaanhoidon tarpeen huomattavasta laajuudesta (linkki tähän). Joka kahdeksas 1996 syntyneistä nuorista Suomessa käyttää tai on käyttänyt erikoissairaanhoidon piiriin kuuluvia palveluita. Artikkeli on raflaavasti otsikoitu ”Joka kahdeksas lapsi käyttää mielenterveyspalveluja”. Lyhyesti -osiossa otsikko on ”Lasten psykiatriapu usein myöhässä”. Kuullostaa pahaenteiseltä, jopa epideemiseltä. Nuoriso massakärsii, eikä apua ole saatavilla. Sisuunnun silmilleni hyppäävästä vääryydestä, tämän artikkelin tahdon lukea.

Sisältö on kuitenkin perin toinen. Huoahdan hetkeksi helpotuksesta; sentään vain kaksi prosenttia otannasta kärsii käytöshäiriöistä tai ahdistukseen liittyvistä mielenterveysongelmista. Usein hoidon tarve johtuu erilaisista oppimishäiriöistä tai neuropsykologisista kehityshäiriöistä. Niitä diagnosoidaan usein vasta 9-14 -vuotiailla, vaikka oireet olisivat todettavissa jo päiväkodissa. Nyt sisuunnun uudelleen. Artikkelin varsinainen ydinasia käsittelee itseasiassa puuttellista toimintaa päiväkodissa. Eikö tämä ole tarpeeksi vakava (kiinnostava) asia ilmaistavaksi otsikossa? Mielestäni on hälyttävää, jos joka kahdeksannella nuorella on oppimisvaikeuksia. Silti sen alkumielikuvan jälkeen, jonka artikkeli minussa herätti, en oikein osaa enää päivitellä tätä.

Teksti kuitenkin kertoo, että mikäli oppimis- ja muihin häiriöihin ei puututa tarpeeksi ajoissa, on niillä tutkimusten mukaan yhteys myöhemmin nuoruudessa ja aikuisuudessa esiintyvään päihteiden käyttöön, käytöshäiriöihin ja muihin sosiaalisiin ongelmiin. Nämä puolestaan voivat usein johtaa vakaviin mielenterveydellisiin ongelmiin.

Jään kaipaamaan tietoa siitä, miksi näihin oireisiin ei puututa jo päiväkodissa, jos se kerran on mahdollista? Olen varma, että jollain tasolla, jossain vaiheessa yhtälöä voi vedota resurssipulaan. Mutta varmasti on muitakin syitä. Ovatko päiväkotiryhmät liian suuria jotta yksittäisiin lapsiin kiinnitettäisiin tarpeeksi huomiota? Eikö henkilökunta ole pätevää tunnistamaan poikkeamia lapsen kehityksessä? Eivätkö vanhemmat usko ohjaajia, vai eivätkö jostain muusta syystä hae apua?

Artikkelin ainoa tietolähde on Turun Yliopiston julkaisema tutkimus, joka näyttää koostuvan pitkälti luvuista. Toimittaja on sitten muotoillut jutusta mahdollisimman vetävän. Lukijana minulle kuitenkin nousi tekstistä useita kysymyksiä, jotka olisivat mielestäni olleet olennaisia artikkelin käsittelemän aiheen kannalta. (SM)

Jari Sarasvuon mietteiden heijastelua mielenterveysasioista

Jari Sarasvuo kertoi 30.4.2013 pitämässään puheenvuorossa mielenterveyden monista eri ulottuvuuksista. Kiinnostuin puheenvuorosta, koska käsittääkseni maailmankuvamme ovat hyvin erilaiset. Tässä kirjoituksessa pohdin kahta hänen esittämäänsä ajatusta ja yritän tuoda omia mietteitäni esiin Sarasvuon esiin nostamien teemojen pohjalta.

Sarasvuo esitti esimerkiksi ajatuksen, että ihmisen mielenterveys vaatii sinnikästä ja viisasta työtä. Hän oli sitä mieltä, että jos mielen jättää oman onnensa nojaan, se kääntyykin itseään vastaan ja rappeuttaa sitä, mitä pidämme onnellisuutena. Olen tästä asiasta Sarasvuon kanssa täysin samaa mieltä, ja mielipiteeni voin perustella omalla kokemuksellani. 

Elämässäni on ollut ajanjaksoja, jolloin olen ollut vailla työtä tai opiskelupaikkaa. Sellaisessa tilassa aivojen aktivointi ja vireys kärsii, ja ajatukset tuppaavat liikkumaan negatiiviseen suuntaan. Työttömyys ei ole kotona laiskottelua tai rypemistä, se on yksinäistä, köyhää ja ahdistavaa elämää. Ei ole rahaa, ei ole tekemistä eikä ole seuraa, kun tuttavat käyvät töissä ja saavat elämässään jotakin aikaan. Siinä katsoo väkisinkin itseään peiliin ja miettii, että ”Mitä minä olen tehnyt väärin? Mistä tämä johtuu? Olenko huonompi kuin muut?”. Tämänhenkiset ajatukset ovat raskaita ja mieltä kuormittavia, kun niitä joutuu päivä toisensa jälkeen pohtimaan.

Moni työttömyyttä kokematon ”kunnon kansalainen” varmaan ajattelisi, että ”nouse ylös ja mene töihin, pummi!”, mutta se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Työttömyyden mukanaan tuomaan ahdistukseen liittyy usein kokemuksia diversiosta, jos esimerkiksi työnhaku tai opiskelupaikan hakeminen ovat menneet puihin. Mitä enemmän diversiota kokee, sitä vaikeampaa on ”nousta ylös ja mennä töihin”.

Toinen Sarasvuon mainitsema mielenterveyteen liittyvä teema on mielenterveysdiagnoosit. Avun hakeminen saattaa jäädä väliin, koska diagnooseja pidetään häpeällisinä. Mielisairaus mielletään leimana, jota kukaan ei tunnu haluavan papereihinsa. Jostain syystä kuitenkin esimerkiksi murtuneen jalan takia lääkäriin meneminen ei ole alentavaa. Jalka saa hajota, mutta mieli ei. Melko kieroutunut ajattelutapa mielestäni, sillä kun mieli on sirpaleina, ei terveistä jaloista ole juurikaan iloa. Vielä käsittämättömämpää se on erityisesti silloin, kun otetaan huomioon, että joka neljäs suomalainen on jossakin elämänvaiheessaan mieleltään sairas tai mielenvikainen.

Sarasvuon sävy hänen puhuessaan mielenterveysdiagnooseihin liittyvästä häpeällisyydestä oli synkeä ja hän uskoi, että mielenterveyden ongelmat tulevat vain lisääntymään tulevaisuudessa. Mielenterveysongelmien määrä on kasvussa, sitä en voi kiistää, mutta diagnoosien häpeällisyyden aiheuttamista ongelmista olen hänen kanssaan eri mieltä. Hän on toki minua paljon vanhempi ja nähnyt maailmaa enemmän, mutta tohdin kuitenkin väittää hänen olevan väärässä mielenterveyttä ja mielisairautta koskevien asenteiden kehityksestä.

Mielestäni asenteet ovat muuttumassa parempaan suuntaan, vaikka ongelmat lisääntyvät. Omalla sukupolvelleni on vanhempiamme suvaitsevaisempi asenne henkistä heikkoutta kohtaan. ”Miehet eivät itke” -tyyliset kommentit aiheuttavat ikäryhmässäni usein halveksivia naurahduksia ja silmien pyörittelyä. Mielenterveyteen liittyvää heikkoutta hyväksytään paremmin kuin ennen, ja uskon tämän trendin selättävän aiemmin vallinneet käsitykset sen häpeällisyydestä. Toivon todella, että olen tässä asiassa enemmän oikeassa kuin Jari Sarasvuo, tämä kansa voisi tulevaisuudessa huomattavasti paremmin, jos vanhempamme veisivät asenteensa mielenterveyden ongelmia kohtaan mukanaan hautaansa kun heistä aika jättää. Paistakoon päivä risukasaankin! (JP)

Laman vaikutus lasten mielenterveysongelmiin

Löysin Yle Areenasta ”Teemareportaasin”, jossa kerrottiin laman vaikutuksesta lasten elämään. Reportaasi on nähtävissä Yle Areenan nettisivuilla Tammikuun 2014 loppupuolelle asti, ja se löytyy hakusanalla "mielenterveys". Reportaasissa kerrottiin vuonna 1987 syntyneistä lapsista ja heidän elämästään. Jopa joka viidennellä tuona vuonna syntyneistä henkilöistä on nykyään jonkin asteisia mielenterveysongelmia ja joka neljäs tekee rikkeitä ja nostaa toimeentulotukea. Laman uskottiin jo 1990 -luvun aikana vaikuttavan eniten lapsiin, ja tämän reportaasin myötä näyttää siltä, että oletus osui naulan kantaan.

Mielenterveysongelmien todettiin ikäänkuin periytyvän sukupolvelta toiselle: laman merkitystä lapset eivät varmasti täysin ymmärtäneet, mutta heidän vanhempiensa epätietoisuus tulevasta, pelko työttömyydestä ja tuska rahatilanteen huonoudesta aiheutti ahdistusta, joka heijastui heidän lapsiinsa. Erityisesti köyhyyden on huomattu vaikuttavan lama-ajan lasten hyvinvointiin ja kehitykseen. Köyhyydestä on vaikeaa päästä irti, ja reportaasissa todettiinkin, että mikäli vanhemmat ovat saneet toimeentulotukea, on myös todennäköisempää, että myös heidän lapsensa joutuvat siihen jossakin vaiheessa turvautumaan. Toimeentulotuen varassa elämiseen liittyy jatkuva epävarmuus tulevasta, minkä on huomattu vaikuttavan suoraan lasten hyvinvointiin.

Kun 1990 luvun lama iski, erityisesti peruspalvelut olivat leikkauspöydällä. Rahaa oli säästettävä, ja yksi säästämisen muoto oli kaventaa peruspalvelujen saatavuutta. Hinta oli kuitenkin mielestäni kohtuuttoman kova. Sosiaalialan palveluihin kohdistuneet leikkaukset vain ruokkivat pahoinvointia, eivät vähentäneet sitä. Suomalaisten perusturvasta alettiin tinkiä, ja hyvin monen kansalaisen onnellisuus uhrattiin talouskasvun alttarilla.

Onkin pelottavaa huomata, että laman takia tehdyt leikkaukset eivät vaikuttaneet ainoastaan aikuisiin, vaan myös heidän lapsiinsa. He voivat nyt pahoin ja ovat palveluiden tarpeessa. Sosiaalialan palveluista tinkiminen vaikuttaisi minusta olevan itseään ruokkiva oravanpyörä, sillä sen vaikutukset heijastuvat hyvin vahvasti tuleviin sukupolviin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei 1990-luvun leikkauksista olla opittu juuri mitään, talouskirurgien veitset viuhuvat ja peruspalvelut pötköttävät vieläkin leikkauspöydällä. Pahoinvointi ei kuole yksilön mukana, se periytyy jälkikasvulle ja syvenee entisestään.

Mitä enemmän on köyhyyttä, sitä enemmän on pahoinvointia. Mitä enemmän on pahoinvointia, sitä enemmän on tarvetta sosiaalialan palveluille. Mitä enemmän sosiaalialan palveluista leikataan, sitä vähemmän ihmiset saavat apua ongelmiinsa. Seurauksena on eksponentiaalinen pahoinvoinnin kasvu, jolle ei näy loppua niin kauan kun peruspalveluiden saatavuudesta tingitään. Milloinkohan heräämme siihen, että Esplanadin lämmittäminen esimerkiksi kotiavun rahallisen tukemisen sijaan ei tee suomalaisista paremminvoivaa kansaa?(JP)

Lars ja se ainoa oikea

Lars Lindström asuu autotallirakennuksessa, veljensä ja tämän vaimon talon vieressä. Tästä huolimatta Lars ei pahemmin halua olla tekemisessä heidän kanssaan, vaan vetäytyy mieluummin omiin oloihinsa. Eräänä päivänä Lars kuitenkin ilmoittaa aloittaneensa seurustelun, ja esittelee veljelleen ja kälylleen Biancan. Järkytys on melkoinen, sillä Bianca ei olekaan ihminen, vaan "anatomisesti realistinen" nukke.

Lars ja se ainoa oikea (Lars and the Real Girl, USA 2007) esitettiin MTV3:lta 1.12. Se olisi voinut olla "hyväkin vitsi", mutta on toteutettu siten, että katsoja ennemminkin tuntee myötätuntoa Larsia kohtaan, sillä tämä on ratkaisussaan ja suhteessaan aivan tosissaan. Tämä saa ajattelemaan, sillä Yhdysvalloista löytyy oikeastikin Larsin kaltaisia tapauksia, jotka ovat valinneet nuken elämänkumppanikseen. 

Tästä herää luonnollisesti kysymys: mistä moinen valinta voi johtua? Onko mieli ja todellisuudentaju järkkynyt niin pahasti, että kuvittelee nuken ihmiseksi, vai ratkaisun muuten toimivaksi? Tähän elokuva osittain vastaa, mutta vain Larsin näkökulmasta, laajempaa tilastotietoa tai taustoja se ei kuitenkaan valitettavasti kerro. Lars ja se ainoa oikea onnistuu kuitenkin antamaan näkökulmaa siitä, miten särkynyt mieli voi pahimmillaan vaikuttaa todellisuudentajuun asioita vääristävästi. Se mikä itsestä tuntuu täysin luonnolliselta, on todellisuudessa luonnotonta ja muiden, mieleltään terveiden mielestä jopa pelottavaa. Mielestäni on hienoa, että vastaavia ongelmia ja näkökulmia tuodaan taiteen avulla esille - ja mikä olennaisinta, täten herätellään ihmisiä ajattelemaan niitä. (ES)

Sodan varjot

Jouluostoksilla pyöriessäni silmiini on osunut useamman kerran Ville Kivimäen teos "Murtuneet mielet". Se on kiinnittänyt huomioni nimensä takia, koska koko kuluneen syksyn ajan ryhmätyömme aihe on käsitellyt mielenterveysongelmia ja kuinka nyky-yhteiskunnassa niitä hoidetaan. Teoksen kansi on myös jäänyt mieleen, koska molemmat isoisäni ovat sotaveteraaneja ja kumpikin heistä haavoittui talvisodassa erittäin pahoin, joten aihe liippaa läheltä omaa sukuhistoriaani. Olen lukenut kirjan takakannen ja miettinyt, että onpa rohkeaa ja tärkeää tuoda myös tämä sotahistoriamme vaiettu osa esille. Mielenterveysongelmat ovat edelleen tietyllä tavalla tabu, joten mitä se on mahtanutkaan olla ennen hyvinvointivaltion alkua?

Helsingin Sanomien Teema-lehdessä (28.11.2013) esiteltiin kyseisiä tarinoita "Murtuneet mielet"-teoksen takana, joka palkittiin marraskuussa Tieto-Finlandia-palkinnolla vuoden parhaana tietokirjana. Teos on syntynyt Ville Kivimäen väitöskirjan pohjalta, jossa käsitellään psykiatrisesti sairastuneita suomalaissotilaita toisessa maailmansodassa. Heitä oli muuten 18 000, kaksi prosenttia koko Suomen armeijan sotilaista. Kivimäki on lukenut 500 potilaskertomusta eri mielisairaaloista ja nämä tarinat ovat päätyneet kirjan kansien väliin.

Sodan aiheuttamiin psyykkisiin seurauksiin ei ollut kukaan osannut varautua ja tutkimusaihe on juuri siksi erittäin mielenkiintoinen. Väärinkäytökset- ja tulkinnat sekä psyykkisten ongelmien piilottaminen kertovat surullista tarinaa sotavuosilta ja ajoilta sotien jälkeen. Sodan aiheuttamat traumat ja niiden vaikutukset sotilaiden perheisiin ovat olleet merkittäviä, mutta mielisairaaloihin lähetetyt sotilaat eivät koskaan saaneet tunnustusta uhrauksistaan. Siksi on tärkeää, että nyt näitä asioita voidaan tuoda esille ja käsitellä niitä, jotka aiemmin ovat olleet vielä liian kipeitä nuoren valtion historiassa. Olemme nyt tarpeeksi etäällä eturintaman tapahtumista ja näkemyksemme aiheesta ovat kypsyneet valtion kehityksen ansiosta.

Tuntuu hieman vaaralliselta lähteä käsittelemään blogissamme tälläistä aihetta. Sotahistoriaamme ei ole puuttumista, ainakaan tämmöisellä nuorekkaalla opiskelijanalulla. Helsingin Sanomien kirjoitus herätti kuitenkin tunteita ja siksi halusin kirjoittaa tästä. Olisi mielenkiintoista perehtyä tarkemmin Ville Kivimäen teokseen ja tutustua tarkemmin miehiin murtuneiden mielien takana. Mikäli aihe kiinnostaa, suosittelen lukemaan kuukausiliitteen sivuilta löytyvään artikkeliin : http://www.hs.fi/kuukausiliite/Sotien+traumoista+vaiettiin/a1386126275560. Kolahti ja kovaa.
(L.Ö)

Narsismia

Löysin Internetissä surfatessani linkin, joka johti narsistien uhrien tukisivustolle. Aloin pohtimaan narsismia, sen näkyvyyttä mediassa sekä hoidon saamista.

Mitä narsismi sitten oikeastaan on? Käsite narsismi tarkoittaa lyhyesti koottuna sairaalloista itserakkautta. Itsensä rakastaminen tapahtuu muiden kustannuksella. Asioiden tulee mennä niin kuin narsisti haluaa. Jos näin ei kuitenkaan tapahdu, on luvassa kaaos. Narsisti alentaa ympärillään olevia ihmisiä. Muut eivät ole mitään ja sen he myöskin saavat kuulla. Eniten narsismista kärsivät siis sivulliset.

Usein narsismin kanssa elävä henkilö ei ymmärrä tilannetta. Olen kuullut monilta, jotka ovat esimerkiksi olleet avioliitossa narsistin kanssa, että he eivät ole ymmärtäneet tilannetta tai sen vakavuutta avioliiton aikana. Vasta, kun he ovat päässeet katsomaan tilannetta ulkopuolelta, he ovat ymmärtäneet asian.

Miten ihmiset sitten joutuvat tekemisiin narsistien kanssa? Miten esimerkiksi avioliitto narsistin kanssa alkaa? Narsisti on todella hyvä esiintymään. Narsisti voi olla unelmien kumppani ennen ongelmien alkua. Näin luottamus ansaitaan ja vuoristorata alkaa.

Narsismista puhuminen on lisääntynyt viime aikoina. Yhä useammat ihmiset ymmärtävät, mistä on kyse ja tunnistavat narsistin piirteitä. Olin yllättynyt, kun lukiossa opiskellessani psykologiaa, kirjassa kerrottiin narsismista. Kyseinen persoonallisuushäiriö on joskus jäänyt mieleeni sen erikoisuuden takia ja oli mielenkiintoista palata aiheen äärelle. Mielestäni on myös hienoa, että häiriön seuraukset on ymmärretty. Narsistien uhreille löytyy nykyään monia palveluita ja apukeinoja. Asiasta puhutaan enemmän, jolloin häiriön tunnistaminen helpottuu. Eräs tuttuni kävi terapiaa juuri sen takia, että oli joutunut narsistin uhriksi. Terapeutti osasi käsitellä asiaa hyvin ja parantuminen eteni. Eräänä päivänä tuttavani lueskeli lääkärin odotushuoneessa naisten lehteä. Lehdessä oli kyselypalsta, jossa vastaajana oli lääkäri. Tuttuni luki kirjoituksen, jonka oli lähettänyt nuori perheen äiti. Nainen kertoi miehestään ja heidän elämästään. Kirjoitus oli kuin suoraan tuttavani elämästä. Lääkäri oli vastannut kirjoitukseen. Hän kertoi, kuinka mies kärsi persoonallisuushäiriöstä nimeltä narsismi. Häiriö aiheuttaa sivullisille suura itseluottamuksen ja minä-kuvan murenemista ja on hyvin vaarallista. Lääkäri kehotti miettimään parisuhteen jatkamista. Tällöin tuttavani heräsi. Hän ymmärsi, mistä hänen elämässään oli ollut kyse. Hänen entinen aviomies oli ollut paha narsisti, mikä oli vaikuttanut suuresti myös tämän lähipiiriin. Tämän jälkeen hänen ei tarvinnut enää käydä terapiassa.

Mielestäni mediassa puhumisen lisäksi on hienoa, kuinka narsistien uhreja halutaan auttaa. Osoitteesta www.narsistienuhrientuki.fi löytyy paljon informaatiota ja apukeinoja. Yritin etsiä myös apukeinoja itse narsisteille, mutta tästä ei löytynyt paljoakaan tietoa. Olen pohtinut, että onko narsismiaiheinen apu keskittynyt enemmän uhreihin vai onko asia niin, että narsismista ei voi parantua. Miksei suuntauduttaisiin suoraan ongelman ytimeen eli narsistien parantamiseen? Mihin pitäisi ottaa yhteyttä ja mitä tehdä, jos haluaa apua narsismin hoitoon? Palveluja voisi tulevaisuudessa olla sekä urheille että myös persoonallisuushäiriöstä kärsiville.

N.L.