Mielenterveyskuntoutuja seinän takana

Luin pari päivää sitten keskiviikon (20.12.2013) Helsingin sanomien kirjoituksen siitä, kuinka tutkimuksen (Mielenterveyden keskusliiton TNS Gallupilla teetetty kysely, toteutettu Psykiatriayhdistyksen ja Psykologiliiton kanssa) mukaan nuoret karttavat mielenterveyskuntoutujia. Kyselyn perusteella alle 25-vuotiaat suhtautuvat mielenterveyskuntoutujiin torjuvasti, ja 39% yli yhdeksästäsadasta vastaajasta ei haluaisi mielenterveyskuntoutujaa naapurikseen.

Tästä huolimatta samaisessa tutkimuksessa kävi kuitenkin ilmi, että yleisesti suomalaisten asenne mielenterveyden ongelmiin on kehittynyt parempaan suuntaan. Vain vajaa neljännes suhtautui kielteisesti mielenterveysongelmista kärsivään henkilöön naapurinaan. Vuonna 2006 teetetyn tutkimuksen perusteella luku oli 32 prosenttia.

Kyseinen kirjoitus jäi mieleen ja sai ajattelemaan, kuinka mielenterveyden ongelmat ovat edelleen tietyllä tavalla tabu, vaikka ovat lähivuosien aikana julkiseen keskusteluun vahvasti nousseetkin. Vaikka asenne mielenterveysongelmia kohtaan onkin kehittynyt parempaan suuntaan, saattaa niistä etenkin henkilökohtaisella tasolla olla haastavaa puhua. Esimerkkinä vaikkakin masennus on Suomessa kovin yleistä, voi se siitä huolimatta monelle olla häpeällistä myöntää kärsivänsä tai edes aiemmin kärsineensä siitä. Harva tahtoo tulla määritellyksi mielenterveysongelmiensa kautta. Mielenterveyden ongelmista puhuttaessa tulisi myös muistaa, että suurin osa niistä on hoidettavissa lääkkeiden ja terapian avulla – esimerkiksi skitsofrenia ei tarkoita sitä, että siihen sairastunut olisi jatkuvasti psykoosin partaalla.

Ennakkoluuloja todennäköisesti syntyy siitä syystä, että itselle tuntematon ja vieras herättää usein pelkoa – naapurikseen ei haluta mielenterveyskuntoutujaa, sillä voidaan ajatella tämän käyttäytyvän arveluttavasti tai aiheuttavan häiriötä. Ennakkoluulot ovat siinä mielessä ymmärrettäviä, että jokaisella on oikeus kotirauhaan, mutta mielestäni niistä olisi kuitenkin syytä luopua. Kun pohtii minkä tyylisiä kommentteja on itse kuullut naapureiden välisistä kärhämistä, ei ole tullut vastaan ketään, joka valittaisi mielenterveysongelmista kuntoutuvaa naapuriaan – sen sijaan musiikkia toistuvasti häiritsevän lujalla soittavista naapureista olen kuullut valitusta useammankin kerran. (ES)