Jari Sarasvuon mietteiden heijastelua mielenterveysasioista

Jari Sarasvuo kertoi 30.4.2013 pitämässään puheenvuorossa mielenterveyden monista eri ulottuvuuksista. Kiinnostuin puheenvuorosta, koska käsittääkseni maailmankuvamme ovat hyvin erilaiset. Tässä kirjoituksessa pohdin kahta hänen esittämäänsä ajatusta ja yritän tuoda omia mietteitäni esiin Sarasvuon esiin nostamien teemojen pohjalta.

Sarasvuo esitti esimerkiksi ajatuksen, että ihmisen mielenterveys vaatii sinnikästä ja viisasta työtä. Hän oli sitä mieltä, että jos mielen jättää oman onnensa nojaan, se kääntyykin itseään vastaan ja rappeuttaa sitä, mitä pidämme onnellisuutena. Olen tästä asiasta Sarasvuon kanssa täysin samaa mieltä, ja mielipiteeni voin perustella omalla kokemuksellani. 

Elämässäni on ollut ajanjaksoja, jolloin olen ollut vailla työtä tai opiskelupaikkaa. Sellaisessa tilassa aivojen aktivointi ja vireys kärsii, ja ajatukset tuppaavat liikkumaan negatiiviseen suuntaan. Työttömyys ei ole kotona laiskottelua tai rypemistä, se on yksinäistä, köyhää ja ahdistavaa elämää. Ei ole rahaa, ei ole tekemistä eikä ole seuraa, kun tuttavat käyvät töissä ja saavat elämässään jotakin aikaan. Siinä katsoo väkisinkin itseään peiliin ja miettii, että ”Mitä minä olen tehnyt väärin? Mistä tämä johtuu? Olenko huonompi kuin muut?”. Tämänhenkiset ajatukset ovat raskaita ja mieltä kuormittavia, kun niitä joutuu päivä toisensa jälkeen pohtimaan.

Moni työttömyyttä kokematon ”kunnon kansalainen” varmaan ajattelisi, että ”nouse ylös ja mene töihin, pummi!”, mutta se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Työttömyyden mukanaan tuomaan ahdistukseen liittyy usein kokemuksia diversiosta, jos esimerkiksi työnhaku tai opiskelupaikan hakeminen ovat menneet puihin. Mitä enemmän diversiota kokee, sitä vaikeampaa on ”nousta ylös ja mennä töihin”.

Toinen Sarasvuon mainitsema mielenterveyteen liittyvä teema on mielenterveysdiagnoosit. Avun hakeminen saattaa jäädä väliin, koska diagnooseja pidetään häpeällisinä. Mielisairaus mielletään leimana, jota kukaan ei tunnu haluavan papereihinsa. Jostain syystä kuitenkin esimerkiksi murtuneen jalan takia lääkäriin meneminen ei ole alentavaa. Jalka saa hajota, mutta mieli ei. Melko kieroutunut ajattelutapa mielestäni, sillä kun mieli on sirpaleina, ei terveistä jaloista ole juurikaan iloa. Vielä käsittämättömämpää se on erityisesti silloin, kun otetaan huomioon, että joka neljäs suomalainen on jossakin elämänvaiheessaan mieleltään sairas tai mielenvikainen.

Sarasvuon sävy hänen puhuessaan mielenterveysdiagnooseihin liittyvästä häpeällisyydestä oli synkeä ja hän uskoi, että mielenterveyden ongelmat tulevat vain lisääntymään tulevaisuudessa. Mielenterveysongelmien määrä on kasvussa, sitä en voi kiistää, mutta diagnoosien häpeällisyyden aiheuttamista ongelmista olen hänen kanssaan eri mieltä. Hän on toki minua paljon vanhempi ja nähnyt maailmaa enemmän, mutta tohdin kuitenkin väittää hänen olevan väärässä mielenterveyttä ja mielisairautta koskevien asenteiden kehityksestä.

Mielestäni asenteet ovat muuttumassa parempaan suuntaan, vaikka ongelmat lisääntyvät. Omalla sukupolvelleni on vanhempiamme suvaitsevaisempi asenne henkistä heikkoutta kohtaan. ”Miehet eivät itke” -tyyliset kommentit aiheuttavat ikäryhmässäni usein halveksivia naurahduksia ja silmien pyörittelyä. Mielenterveyteen liittyvää heikkoutta hyväksytään paremmin kuin ennen, ja uskon tämän trendin selättävän aiemmin vallinneet käsitykset sen häpeällisyydestä. Toivon todella, että olen tässä asiassa enemmän oikeassa kuin Jari Sarasvuo, tämä kansa voisi tulevaisuudessa huomattavasti paremmin, jos vanhempamme veisivät asenteensa mielenterveyden ongelmia kohtaan mukanaan hautaansa kun heistä aika jättää. Paistakoon päivä risukasaankin! (JP)