”Voima” -lehden numerosta 9/2013
löytyi varsin mielenkiintoinen artikkeli, jossa pohditaan
mielenterveysongelmien hoidon vaikeutta ja monimutkaisuutta.
Artikkelin on kirjoittanut Minea Koskinen. Artikkelissa tarkastellaan
mielenterveyshäiriöiden hoidon sirpaleisuutta ja ongelmallisuutta
esimerkkihenkilön, Elinan kautta.
Elina on nuori naishenkilö, joka sairastui masennukseen ja ahdistukseen 18-vuotiaana. Hän on sairastanut masennusta nyt kuusi vuotta, ja elää edelleen kuntoutustuella. Kysymys kuuluu: olisiko Elina edelleen sairasloman tarpeessa, jos hän olisi saanut ongelmiinsa apua ajoissa ja samassa paikassa, samojen asiantuntijoiden parissa?
Elinan hoitoruletti pyörähti käyntiin vuoden 2007 lokakuussa, kun hän sai kiireellisen lähetteen Pitkänniemen akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Hoitoonpääsy oli hänen oma toiveensa: uloslähteminen aiheutti ahdistusta, koulusta oli kertynyt poissaoloja ja maksamattomat laskut lojuivat eteisen lattialla. Tällä poliklinikalla hoito ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta. Elina toivoi pääsevänsä pois jo viikon jälkeen, sillä muiden potilaiden tuskainen huuto ja itkeminen vain lisäsivät hänen ahdistustaan. Osastonlääkäri toteutti Elinan toiveen ja kotiutti hänet, läksiäislahjaksi hänelle kirjoitettiin resepti Xanor depot mg -lääkkeisiin, joiden avulla pitäisi pärjätä eteenpäin.
Seuraavaksi Elina siirtyi nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Tässä vaiheessa hän koki olleensa melko yksin ongelmiensa kanssa, ainoa seuralainen oli ”kassillinen lääkkeitä”, kuten hän itse asian ilmaisi. Hoito nuorisopsykiatrian poliklinikalla loppui vuonna 2008. Elina sai aloitettua opinnot uudessa koulussa, mutta koki olevansa jälleen avun tarpeessa. Vuonna 2010 hän hakeutuikin opiskelijaterveydenhuollon kautta hoitoon. Hän sai lähetteen erikoissairaanhoitoon, mutta hoitoonpääsy lykkääntyi muuton vuoksi. Vuoden 2012 tammikuussa hän pääsi jälleen psykiatrisen poliklinikan potilaaksi.
Elinalla on pitkä litania diagnooseja hoidon eri vaiheilta: F32.9 depressio, F93.89 nuoruuden kehityshäiriöt, F41.9 määrittämätön ahdistuneisuushäiriö, F40.0 paniikkihäiriö ja F33.1 toistuva masennus, keskivaikea masennusjakso. Hän on myös kokeillut yli kymmentä eri masennuslääkitystä, tuloksetta. Masennuslääkkeiden lisäksi hänelle on määrätty myös esimerkiksi rauhoittavia bentsodiapameja ja antipsykoottisia lääkkeitä, kuten Risperdalia. Elinan potilasasiakirjoista ei edes käy ilmi, mihin ongelmaan kaikki antipsykoottiset lääkkeet on määrätty. Toisinaan uusi psykiatri onkin saattanut kysyä häneltä, että ”miksi ihmeessä sulle on tällainen lääke määrätty?” Niinpä niin, kukahan tuohon osaisi vastata?
”Psyykkisten ongelmien hoito on kuin tulipalojen sammuttamista”, luonnehtii kuntoutusneuvoja Raili Alén Mielenterveyden keskusliitosta. Hänen mielestään erityisesti nuorten tulisi päästä hoitoon paljon nykyistä helpommin ja oireilun aiemmassa vaiheessa. Valitettavasti Suomesta puuttuu mielenterveysongelmien ennaltaehkäisevä työ lähes kokonaan. Kytevän masennuksen voisi tukahduttaa verrattain vaivattomasti, mutta systeemi antaa kipinän levitä ja roihuta, ennenkuin paloletkuun tartutaan.
Tunnelin päässä näkyy kuitenkin valoa: Kuten (SM) aiemmassa blogimerkinnässäänkin mainitsi, Etelä-Karjalassa aikuisten psykiatrisen avohoidon jonot on viimeisen kolmen vuoden aikana onnistuttu poistamaan kokonaan. Tämä ilmiö on selitettävissä sillä, että Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksotessa ollaan siirrytty Suomessa ennenkuulumattomaan sote-malliin. Sote-malli tarkoittaa sitä, että kaikki hoitopalvelut, sairaaloiden osastoista päihdekuntoutusyksiköihin, on siirretty samalle luukulle. Ennen tämän mallin käyttöönottoa hoitoa sai odottaa kolmesta seitsemään viikkoa. Eksoten mielenterveys- ja päihdepalvelujen johtajan Timo Salmisaaren mielestä perus- ja erikoissairaanhoito on erotettu Suomessa toisistaan hallinnon, ei potilaan etujen vuoksi. ”Rengistä on tullut isäntä. Jos potilas ei kuulu jonkin hoidon piiriin, hän saa lähetteen muualle. Välissä on odotusta ja sitten taas uusi tutkimusvaihe.”(JP)
Elina on nuori naishenkilö, joka sairastui masennukseen ja ahdistukseen 18-vuotiaana. Hän on sairastanut masennusta nyt kuusi vuotta, ja elää edelleen kuntoutustuella. Kysymys kuuluu: olisiko Elina edelleen sairasloman tarpeessa, jos hän olisi saanut ongelmiinsa apua ajoissa ja samassa paikassa, samojen asiantuntijoiden parissa?
Elinan hoitoruletti pyörähti käyntiin vuoden 2007 lokakuussa, kun hän sai kiireellisen lähetteen Pitkänniemen akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Hoitoonpääsy oli hänen oma toiveensa: uloslähteminen aiheutti ahdistusta, koulusta oli kertynyt poissaoloja ja maksamattomat laskut lojuivat eteisen lattialla. Tällä poliklinikalla hoito ei kuitenkaan tuottanut toivottua tulosta. Elina toivoi pääsevänsä pois jo viikon jälkeen, sillä muiden potilaiden tuskainen huuto ja itkeminen vain lisäsivät hänen ahdistustaan. Osastonlääkäri toteutti Elinan toiveen ja kotiutti hänet, läksiäislahjaksi hänelle kirjoitettiin resepti Xanor depot mg -lääkkeisiin, joiden avulla pitäisi pärjätä eteenpäin.
Seuraavaksi Elina siirtyi nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Tässä vaiheessa hän koki olleensa melko yksin ongelmiensa kanssa, ainoa seuralainen oli ”kassillinen lääkkeitä”, kuten hän itse asian ilmaisi. Hoito nuorisopsykiatrian poliklinikalla loppui vuonna 2008. Elina sai aloitettua opinnot uudessa koulussa, mutta koki olevansa jälleen avun tarpeessa. Vuonna 2010 hän hakeutuikin opiskelijaterveydenhuollon kautta hoitoon. Hän sai lähetteen erikoissairaanhoitoon, mutta hoitoonpääsy lykkääntyi muuton vuoksi. Vuoden 2012 tammikuussa hän pääsi jälleen psykiatrisen poliklinikan potilaaksi.
Elinalla on pitkä litania diagnooseja hoidon eri vaiheilta: F32.9 depressio, F93.89 nuoruuden kehityshäiriöt, F41.9 määrittämätön ahdistuneisuushäiriö, F40.0 paniikkihäiriö ja F33.1 toistuva masennus, keskivaikea masennusjakso. Hän on myös kokeillut yli kymmentä eri masennuslääkitystä, tuloksetta. Masennuslääkkeiden lisäksi hänelle on määrätty myös esimerkiksi rauhoittavia bentsodiapameja ja antipsykoottisia lääkkeitä, kuten Risperdalia. Elinan potilasasiakirjoista ei edes käy ilmi, mihin ongelmaan kaikki antipsykoottiset lääkkeet on määrätty. Toisinaan uusi psykiatri onkin saattanut kysyä häneltä, että ”miksi ihmeessä sulle on tällainen lääke määrätty?” Niinpä niin, kukahan tuohon osaisi vastata?
”Psyykkisten ongelmien hoito on kuin tulipalojen sammuttamista”, luonnehtii kuntoutusneuvoja Raili Alén Mielenterveyden keskusliitosta. Hänen mielestään erityisesti nuorten tulisi päästä hoitoon paljon nykyistä helpommin ja oireilun aiemmassa vaiheessa. Valitettavasti Suomesta puuttuu mielenterveysongelmien ennaltaehkäisevä työ lähes kokonaan. Kytevän masennuksen voisi tukahduttaa verrattain vaivattomasti, mutta systeemi antaa kipinän levitä ja roihuta, ennenkuin paloletkuun tartutaan.
Tunnelin päässä näkyy kuitenkin valoa: Kuten (SM) aiemmassa blogimerkinnässäänkin mainitsi, Etelä-Karjalassa aikuisten psykiatrisen avohoidon jonot on viimeisen kolmen vuoden aikana onnistuttu poistamaan kokonaan. Tämä ilmiö on selitettävissä sillä, että Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksotessa ollaan siirrytty Suomessa ennenkuulumattomaan sote-malliin. Sote-malli tarkoittaa sitä, että kaikki hoitopalvelut, sairaaloiden osastoista päihdekuntoutusyksiköihin, on siirretty samalle luukulle. Ennen tämän mallin käyttöönottoa hoitoa sai odottaa kolmesta seitsemään viikkoa. Eksoten mielenterveys- ja päihdepalvelujen johtajan Timo Salmisaaren mielestä perus- ja erikoissairaanhoito on erotettu Suomessa toisistaan hallinnon, ei potilaan etujen vuoksi. ”Rengistä on tullut isäntä. Jos potilas ei kuulu jonkin hoidon piiriin, hän saa lähetteen muualle. Välissä on odotusta ja sitten taas uusi tutkimusvaihe.”(JP)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti